Koronaa on pian vuosi takana. Viime keväänä ajattelimme, että kesän yli kun selvitään niin kyllä tämä tästä. Ja että näiden esitysten perumisesta kun selvitään niin sitten helpottaa. Miten naivilta tuo ajattelu nyt tuntuukaan, mutta jälkiviisaus on tietenkin aina helppoa. 

Viimeisten kuluneiden kymmenen kuukauden aikana esityksiä ei ole pystytty järjestämään muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta eikä niitä ole myöskään päässyt katsomaan. Etätyöapatia alkaa olla todellisuutta ja jatkuva esitysten peruminen aiheuttaa kisaväsymystä. Motivaatiota saa välillä kaivaa kotisohvan alta, kun tuntuu turhauttavalta tehdä toistuvasti varasuunnitelmien varasuunnitelmia ja sitten perua taas nekin. Ja kaiken kruunaa tietenkin se, ettei taiteesta pääse nauttimaan oikein missään muodossa kun kaikki paikat ovat kiinni. 

No, kaikki tämä on tietenkin jo päivänselvää jokaiselle meistä. On inhimillistä, että tilanne alkaa väsyttää. Kevät tuntuu kuitenkin jo kolkuttelevan jossakin pihaportin hujakoilla ja kohta se on jo etuovella. Mitä kaikkea meille jääkään käteen tästä korona-ajasta? Kuinka elämä asettuu taas uomiinsa, kun tuotannot päästään viemään ensi-iltaan asti? Kuka sai pidettyä päänsä korona-aallon pinnalla ja kuinka moni upposi hyökyaallon mukana? Entä löytävätkö yleisöt takaisin taiteen äärelle kun kaikki tämä on enää vain muisto historiankirjoituksen lehdillä? Näitä ja monia muita kysymyksiä olemme pohtineet tässä matkan varrella. Kenelläkään ei ole vastauksia, mutta paljon voimme tehdä jo nyt. 

On ollut helpottavaa nähdä minkälainen yhteishenki myös taiteen kentällä vallitsee, kun tilanne käy todella tukalaksi. Taiteilijaryhmät ovat tehneet parhaansa helpottaakseen freelancereiden pinnalla pysymistä. Jäsenmaksuja on jätetty laskuttamatta ja pääsylippuja palauttamatta. Kollegoilta on kyselty aktiivisemmin ja aidommin “mitä kuuluu”. Valtio ja kunnat ovat pyrkineet omalta osaltaan paikkaamaan syntyneitä aukkoja, vaikka rahaa ei tietenkään ole jaettavaksi kaikille. 

Jos jotain toivon tästä pandemiasta taideväelle jäävän käteen, se on tämä yhteishenki. Se, että asioita tehdään yhdessä eikä yksin omissa poteroissa. Toisia auttamalla pääsemme aidosti pidemmälle, koska kyseessä ei ole mikään pikamatka vaan maraton. Sen olemme saaneet nyt tuntea nahoissamme. Sivistysvaltiot elävät ja hengittävät taidetta ja kulttuuria ja silloin jos joku masentuu kesken maratonin, on yhteisön velvollisuus olla läsnä. Koronapandemia on näyttänyt kristallinkirkkaasti sen, kuinka suuri vaikutus taiteella on ihmisten hyvinvointiin. Sen täytyy näkyä myös taiteen tekijöiden keskuudessa. 

Koronapandemian aikana on tehty varmasti myös paljon virheitä. Niistä pitää oppia, mutta tuleen ei kannata jäädä makaamaan. Me pyrimme Pragmassa omalta osaltamme keskittymään nyt siihen, kuinka jälleenrakentaminen tapahtuu kaiken tämän jälkeen. Yksi ratkaisumme siihen on juuri lanseerattu Tuottajaklinikka, jolla pyrimme vastaamaan tanssi- ja sirkuskentän tarpeisiin yhä paremmin ja joustavammin. Haluamme olla läsnä siellä, missä apua tarvitaan! 

Sanja Kulomaa
Tuottaja

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s